Ajankohtaista

Terveysjournalismi on kaukana mutu-tieteestä, jos minulta kysytään. Minusta velvollisuutemme terveystoimittajina on viestiä vain tutkitut asiat faktoina ja välittää sellaista terveystietoa, joka perustuu yleisesti tunnustettujen asiantuntijoiden lausumaan. Toki monimuotoinen tiedonvälitys huomioi myös uskomukset ja puskapuhelinten viestit, mutta pitää ne oikeassa kontekstissaan, eikä esitä tämän lajin asioita samantasoisina uutisina tutkitun tiedon rinnalla.

Tämä hyvä ohjenuora saa kuitenkin joskus unohtamaan yhden tärkeän asian terveysviestinnässä. Tunteet. Ne kun eivät ole sitä faktaa, jolle jutun perustaa. Tunteet riippuvat aina tuntijasta.

Kun sain ensimmäisen koronarokotteeni, minulle nousi kyyneleet silmiin. Kun kerroin tästä kollegoille, sain kuulla, että lähes kaikilla muillakin hetki oli ollut liikutuksentäyteinen. En ollut yksin, kyse oli ilmiöstä.

Olin pohtinut jo aikaisemmin, että kirjoittaisin pääkirjoitusvuorollani Seura-lehteen puolustuspuheen koronarokotukselle. Faktaa juttuun riittäisi ja asiantuntijoita, joihin nojata. Mutta kirjoitinkin kyynelistä.

Minusta koronarokote sai nyt paremman puolustuspuheenvuoron, kuin mitä faktoilla kuorrutettu kirjoitus olisi tarjonnut. Tietoa kun jo on kaikilla uutisia seuraavilla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta koronarokotusliikutus saattoi olla vielä sen kokemattomalle ihan uusi asia, jopa uutinen.

Rokotus nosti kyyneleet silmiini

Rokotusvuoroni oli noin kuukausi sitten. Riskiryhmäläisenä varasin käsi vapisten aikaa – riittääkö koronarokotetta kaikille luvatuille? Pelkoni oli turha, aikoja oli niin reilusti, että sopivimman saattoi valita.

Messukeskukseen ajaessa alkoi taas jännittää. Jos aikoja on paljon, onkohan tungos ja jonotus sen mukaista? Mitenköhän nuo turvavälitkin?

Messukeskuksen ovella olikin pieniä jonoja, mutta turvaväleillä, ja vain hetken. En seissyt kuin muutaman minuutin riskiryhmäni jonossa, ja olin jo sisällä ilmoittautumisvaiheessa.

Ystävällinen nainen tarkisti, että olin oikeutettu rokotteeseen. Hymyilevät silmät (suu kun oli maskin takana) ja mukava jutustelu olivat olennainen osa kohtaamista.

Kun kävelin Messukeskuksen lähes tyhjää käytävää lempeästi kohdattuna ja selkeästi opastettuna,  alkoi itkettää. Kyllä meillä osataan. Huomattavia resursseja, joustoja, ideointia ja uudenlaista yhteistyötä vaativa massarokotustapahtuma oli kuin hommaa olisi tehty aina.

Itse asiassa oloni oli samanlainen kuin 15 vuotta sitten Euroviisujen voiton jälkeen tai kun Suomi 1995 sai ensimmäisen jääkiekon MM-kultansa. Rintaa pakahdutti ylpeys omasta maasta sekä ilo saada jakaa historiallinen hetki kaikkien kanssa. Ehkä tärkein tunne oli kuitenkin onni unelman toteutumisesta. Me voitamme vihdoin kultaa! Suomi douze points! Koronarokote on saapunut – pistos pistokselta olemme kohta virusta vahvempia.

Enkä ole tuntemuksieni kanssa yksin. Varsin usein, kun joku kertoo koronarokotuksen saamisesta, hän kertoo myös onnen kyynelistä. Pieni pistos ei ole ainoastaan astrazenecaa tai pfizeriä, se on myös aimo annos toivoa, uskoa siitä, että saamme elämämme takaisin: aurinko paistaa taas joku päivä koko kasvoille, ei vain maskin reunuksille.

Yhden olisin silti halunnut tehdä toisin. Olisin halunnut varustautua rokotukseen yhtä hyvin kuin entinen kollega. Hän otti mukaansa suklaata.

Ei suinkaan itselleen, vaan antaakseen levyn ilon lahjana rokotusväelle. Hän halusi jakaa riemua ja liikutusta, jonka heidän luonaan pääsi kokemaan. Mikä ihana idea!

Kakkosrokotteelle minäkin matkaan herkkuja tuliaisina. Rokotusonni on niin suuri asia, että sen haluaa jakaa, vaikka sitten suklaan muodossa.

Kirjoitus pohjautuu Seurassa julkaistuun pääkirjoitukseen 13.5.2021