-
Tropiikissa kuntoilemassa
Viisi urheaa naista ja yksi urhea mies ilmestyivät Yoga Nordiciin tiistaina 3. toukokuuta alkuillasta kokeilemaan hotjoogaa. Puolet tykkäsi, puolet ei. Mutta miten tunti menikään?
Kuvateksti: ”Kuumaa oli, mut hengissä selvittiin!” todistavat Tuija Metsäaho (vas.), Tuula Ketola ja Minna Pernaa.
Nimensä mukainen kuuma jooga on hatha- eli niin sanottua lempeää joogaa, jota harjoitetaan 38-asteisessa huoneessa. Tämä nostaa jokaiselle hien pintaan – ihan kuin joogaaja olisi hommissa Intiassa!
Yoga Nordic on kehittänyt tämän konseptin jo vuonna 2004. Tunnin liikeharjoitukset pohjautuvat Bishnu Ghoskin opettamaan 84 asana-sarjan traditioon.
Joogaa jonkin verran harrastaneena menin kiinnostuneena kokeilemaan nimenomaan tätä joogaa, josta olin haaveillut jo vuosikausia. Yoga Nordic oli viihtyisä joogastudio, ja sen sijainti hyvä, keskellä Helsinkiä Kampissa.
Vetäjä kehotti meitä menemään noin 35-asteiseen huoneeseen tottumaan lämpöön ennen tuntia. Vaikka olin pukeutunut ohjeiden mukaisesti ihonmyötäisiin capreihin ja urheilupaitaan, lämpö löi päin naamaa sellaisella volyymilla, että katsoin parhaaksi valmistua terveystoimittajien joogatuntiin pukuhuoneessa viime minuuttiin asti. En ollut ainoa, joka teki niin. Meistä ei intialaisiksi olisi.
Viisi minuuttia ennen tunnin alkua marssimme sitten saliin ja levitimme joogamatot sekä pehmeät pyyhkeet niiden päälle. Asetin maton viereen vesipullorivini.
Lihakset tykkäsivät
Tunnin aikana tuntui kuin olisi saunassa joogannut. Hiki virtasi, kun teimme asanoita rauhalliseen tahtiin. Tunnelma oli mukava – kaikki tekivät parhaansa.
Joogaamista häiritsivät jonkin verran lämmitysilmaputket, jotka humisivat siihen malliin, että ohjaajan puheesta oli kauimmaisten välillä vaikeaa saada selvää. Myöskään täysi valaistus ei ollut optimaalista rentoutumista ajatellen.
Lihasten lämmettyä liikkeitä oli mukava tehdä. Ohjaajan ”muista aina hengittää” kehotus tuli tarpeeseen, kun aloin keskittyä liikkeisiin.
Netistä löytämäni ei-tieteellisen tiedon mukaan hotjoogaan valmistautuminen pitäisi aloittaa jo edellisenä iltana kunnon vesitankkauksella – ja tunnilla juoda 1,5 litraa vettä! No, alle litra riitti minulle hyvin 1,5 litran pullorivistöstäni, eikä hommaan tarvinnut muuten valmistautua kuin ottaa kevyet vaatteet mukaan ja mennä paikalle ajoissa.
Ohjaajan mukaan hotjooga vaatii 2–3 kertaa, jotta tottuu sekä hengittämiseen että joogaamiseen kuumassa ilmanalassa. Minulle selvisi jo 10 minuutissa, että tähän en totu. Mukava kokemus, mutta olen enemmän metsäjoogatyyppiä.
Tuula Ketola on yhteiskuntatieteiden maisteri. Ketola työskentelee freelance-toimittajana pääkaupunkiseudulla. Hän pitää omaa blogia osoitteessa thesunshinecousins.blogspot.com. ”Sydäntäni lähellä ovat ihmisoikeudet, monikulttuurisuus, koirat – ja tietysti järjestötoiminta! Sen lisäksi, että olen tuore Terveystoimittajat ry:n hallituksen jäsen, kuulun rivijäsenenä Suomen tiedetoimittajain liittoon ja Naistoimittajiin.”
-
Älä unohda tunnetta faktaviidakossa
Terveysjournalismi on kaukana mutu-tieteestä, jos minulta kysytään. Minusta velvollisuutemme terveystoimittajina on viestiä vain tutkitut asiat faktoina ja välittää sellaista terveystietoa, joka perustuu yleisesti tunnustettujen asiantuntijoiden lausumaan. Toki monimuotoinen tiedonvälitys huomioi myös uskomukset ja puskapuhelinten viestit, mutta pitää ne oikeassa kontekstissaan, eikä esitä tämän lajin asioita samantasoisina uutisina tutkitun tiedon rinnalla.
Tämä hyvä ohjenuora saa kuitenkin joskus unohtamaan yhden tärkeän asian terveysviestinnässä. Tunteet. Ne kun eivät ole sitä faktaa, jolle jutun perustaa. Tunteet riippuvat aina tuntijasta.
Kun sain ensimmäisen koronarokotteeni, minulle nousi kyyneleet silmiin. Kun kerroin tästä kollegoille, sain kuulla, että lähes kaikilla muillakin hetki oli ollut liikutuksentäyteinen. En ollut yksin, kyse oli ilmiöstä.
Olin pohtinut jo aikaisemmin, että kirjoittaisin pääkirjoitusvuorollani Seura-lehteen puolustuspuheen koronarokotukselle. Faktaa juttuun riittäisi ja asiantuntijoita, joihin nojata. Mutta kirjoitinkin kyynelistä.
Minusta koronarokote sai nyt paremman puolustuspuheenvuoron, kuin mitä faktoilla kuorrutettu kirjoitus olisi tarjonnut. Tietoa kun jo on kaikilla uutisia seuraavilla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta koronarokotusliikutus saattoi olla vielä sen kokemattomalle ihan uusi asia, jopa uutinen.
Rokotus nosti kyyneleet silmiini
Rokotusvuoroni oli noin kuukausi sitten. Riskiryhmäläisenä varasin käsi vapisten aikaa – riittääkö koronarokotetta kaikille luvatuille? Pelkoni oli turha, aikoja oli niin reilusti, että sopivimman saattoi valita.
Messukeskukseen ajaessa alkoi taas jännittää. Jos aikoja on paljon, onkohan tungos ja jonotus sen mukaista? Mitenköhän nuo turvavälitkin?
Messukeskuksen ovella olikin pieniä jonoja, mutta turvaväleillä, ja vain hetken. En seissyt kuin muutaman minuutin riskiryhmäni jonossa, ja olin jo sisällä ilmoittautumisvaiheessa.
Ystävällinen nainen tarkisti, että olin oikeutettu rokotteeseen. Hymyilevät silmät (suu kun oli maskin takana) ja mukava jutustelu olivat olennainen osa kohtaamista.
Kun kävelin Messukeskuksen lähes tyhjää käytävää lempeästi kohdattuna ja selkeästi opastettuna, alkoi itkettää. Kyllä meillä osataan. Huomattavia resursseja, joustoja, ideointia ja uudenlaista yhteistyötä vaativa massarokotustapahtuma oli kuin hommaa olisi tehty aina.
Itse asiassa oloni oli samanlainen kuin 15 vuotta sitten Euroviisujen voiton jälkeen tai kun Suomi 1995 sai ensimmäisen jääkiekon MM-kultansa. Rintaa pakahdutti ylpeys omasta maasta sekä ilo saada jakaa historiallinen hetki kaikkien kanssa. Ehkä tärkein tunne oli kuitenkin onni unelman toteutumisesta. Me voitamme vihdoin kultaa! Suomi douze points! Koronarokote on saapunut – pistos pistokselta olemme kohta virusta vahvempia.
Enkä ole tuntemuksieni kanssa yksin. Varsin usein, kun joku kertoo koronarokotuksen saamisesta, hän kertoo myös onnen kyynelistä. Pieni pistos ei ole ainoastaan astrazenecaa tai pfizeriä, se on myös aimo annos toivoa, uskoa siitä, että saamme elämämme takaisin: aurinko paistaa taas joku päivä koko kasvoille, ei vain maskin reunuksille.
Yhden olisin silti halunnut tehdä toisin. Olisin halunnut varustautua rokotukseen yhtä hyvin kuin entinen kollega. Hän otti mukaansa suklaata.
Ei suinkaan itselleen, vaan antaakseen levyn ilon lahjana rokotusväelle. Hän halusi jakaa riemua ja liikutusta, jonka heidän luonaan pääsi kokemaan. Mikä ihana idea!
Kakkosrokotteelle minäkin matkaan herkkuja tuliaisina. Rokotusonni on niin suuri asia, että sen haluaa jakaa, vaikka sitten suklaan muodossa.
Kirjoitus pohjautuu Seurassa julkaistuun pääkirjoitukseen 13.5.2021
Liina Putkonen tuottaa tällä hetkellä Seura-lehtiperheessä tiettyjä kokonaisuuksia niin Seuraan, Kotilääkäriin kuin Vivaankin. Hän aloitti Otavamediassa vajaat viisi vuotta sitten Kaksplus- ja Koululainen-lehdissä, mutta siirtyi Seuraan 2019. Aikaisemmin hän työskenteli 15 vuotta Sanomilla mm. Ilta-Sanomissa, Meidän Perheessä, Hyvässä terveydessä, Sportissa sekä digitaalisessa sisällöntuotannossa. Liina Putkonen on tuore Terveystoimittajien hallituksen jäsen, mutta yhdistyksessä hän on ollut yli kymmenen vuotta.
-
Kolmen kopla
Yhdistyksen perustamiseen ja toiminnan alkuvaiheisiin vahvasti liittynyt Lääkäriliiton tiedotuspäällikkö Maimu Halonen ja hänen kanssaan Lääketiede-tapahtumaan osallistuneet Apteekkariliiton tiedotuspäällikkö Erkki Kostiainen ja Lääketietokeskuksen toimitusjohtaja Erkki Alanko muodostivat ideointiryhmän; sen ”kolmen koplan”.
Tavoite heillä oli sama kuin yhdistykselläkin: kehittää ja parantaa alan toimittajien erikoisosaamista – alalla tapahtuneiden uusien innovaatioiden osalta. Eräs sellainen innovaatio oli sähköinen lääkemääräysten siirtojärjestelmä, johon pääsimme tutustumaan Kööpenhaminassa – jo vuonna 2003. Järjestelmän tuloon Suomessa meni vielä vuosia.
Pääosa lääketieteen innovaatioista, uusista lääkkeistä ja hoitomenetelmistä saa alkunsa Suomen rajojen ulkopuolella. Oli selvää, että alan toimittajiakin kiinnosti päästä lähemmäksi niitä laitoksia, missä lääkkeitä kehitetään – ja kuulla kuinka terveyden- ja lääkehuolto on hoidettu muualla.
”Alueelle oli julistettu jonkinlainen hätätila yllättävän lumisateen takia.”
Pari vuotta aikaisemmin kopla vei meidät New Yorkiin tutustumaan USA:n terveydenhuoltojärjestelmään ja muun muassa FinnPron rooliin siinä. Kävimme myös New Jerseyn puolella tutustumassa lääketehtaaseen. Siihen matkaan liittyi pari muistoa.
Samaan aikaan, kun olimme menossa paikalle bussilla, alueelle oli julistettu jonkinlainen hätätila yllättävän lumisateen takia. Ei lunta ollut kertynyt kuin noin seitsemän sentin verran, mutta amerikkalaiselle liikenteelle sekin oli liikaa. Paikallishallinto oli kehottanut kouluja ja työpaikkoja sulkemaan ovensa liikenteen minimoimiseksi. Paikallisilla ei autoissaan ollut talvirenkaita eikä juuri kokemusta liukkaista teistä, joten onnettomuusriski arvioitiin korkeaksi. Ja vaikka itse pysyisikin tiellä, niin moni muu ei pysyisi. Pienetkin onnettomuudet aiheuttaisivat valtavat ruuhkat – ihmiset juuttuisivat autoihinsa moottoriteille.
Niinpä lääketehtaaseenkaan emme päässeet heti, koska porttivahti ihmetteli, kuinka bussimme on siinä, vaikka liikennettä ei pitäisi olla – eikä heidänkään työntekijänsä ole tulleet töihin hätätilan takia. Onneksi yksi isännistämme saatiin kiinni tutkimuskeskuksesta, jonne hän oli tullut vähän myöhässä kelin takia. Hänen autossaan oli talvirenkaat, sillä hän oli kotoisin maan pohjoisosista, missä sellaisia käytetään talvisin.
Toinen sen reissun muistoihin jäänyt kokemus oli lounas WTC:n näköalaravintolassa, kaupungin kiertoajelun päätteeksi. Puoli vuotta myöhemminhän islamistiterroristit tuhosivat kahdella lentokoneella molemmat tornit.
”Omenapuun taimet sai jokainen viedä mukanaan ja istuttaa itse valitsemalleen paikalle.”
Toimittajayhdistyksen 15-vuotisjuhlia vietettiin Radisson Blue Royal hotellin kokoustiloissa vuonna 2003. Ohjelman yllätyksen oli järjestänyt Maarit Huovinen (nykyisin jälleen Tyrkkö), joka toi omina lahjoinaan ”yhdistyksen toimintaan merkittävästi vaikuttaneille ei-jäsenille” omenapuun taimet. Ne sai jokainen viedä mukanaan ja istuttaa itse valitsemalleen paikalle.
Mutta mistä ne taimet oli saatu?
Yksi ”kolmen koplan” yhdistyksen jäsenille järjestämistä ulkomaanmatkoista oli tavanomainen Tukholman risteily, jonka meno- ja paluumatkalla oli luentoja laivalla, mutta Tukholmassa menimme Karoliinisen instituutin naapuriin. Siellä nimittäin toimii Nobél-komitean lääketieteellinen komitea, jonka puheenjohtajana oli tuolloin viimeistä vuottaan suomalainen professori Ralf Pettersson. Hän oli luvannut kertoa meille komiteasta ja sen toiminnasta.
Tulimme paikalle sen verran etuajassa, että jouduimme odottelemaan puolisen tuntia pienessä puistossa. Joutessamme söimme siinä paikalla olleen omenapuun maahan pudonneita hedelmiä. Maarit otti muutaman mukaankin ja heitteli sitten paluumatkalla meille laivan saunaosaston porealtaassa likoaville välipalaksi. Itse hän taisi kerätä syömättä jääneet siemenkodat talteen.
Omenien siemenet Maarit vei tutulle puutarhurille, joka kasvatti taimet – ja niinpä minä päätin kutsua omenapuukerhon jäsenet meille skoolaamaan Pirjon saaman omenapuun kunniaksi.
Kuvassa on kuitenkin viisikko – Nobél-omenapuukerho – eli vasemmalta Erkki Kostiainen, Pirjo Kyläsalo, Anne-Maj Aunula, Maarit Tyrkkö ja Erkki Alanko Pirjon kasvattaman Nobél omenapuun äärellä mökillämme kesällä 2010. Heistä Apteekkariliiton Kostiainen, Lääkäriliiton Aunula ja Lääketietokeskuksen Alanko muodostivat viimeisen ”kolmen koplan”, jonka tavoitteena oli kehittää ja ajankohtaistaa alalla työskentelevien toimittajien tietämystä kansanterveydestä ja sen moninaisista toimijoista. Kuva: Jaakko Kyläsalo Kirjoittanut Jaakko Kyläsalo, 79: ”Aloitin urani toimittajana (lauluharrastuksen siivittämänä) Yleisradion radion ajankotaistoimituksessa ja jäin eläkkeelle YLE-TV 1:n asiaohjelmista. Tuotin ja ohjasin videoita perheyhtiössämme, mm. DVD:n Lääketieteen toimittajien 20-vuotisesta historiasta. Kirjoittelin kaksi omakustanteista elämänkertaa – ja kansanterveyteen liittyviä lehtijuttuja – joskus. Asun yhä Helsingissä ja kesälomailen ”Hiidenmökillä” Lohjalla. Naimisissa toisen kerran – edellisestä liitosta tytär ja tyttärentytär 15 vuotta. Viihdyn leipomalla hapanjuureen tehtyjä ruisleipäsiä.”
Onko sinulla mielessäsi jokin terveyteen liittyvä aihe, josta haluaisit kirjoittaa blogitekstin? Julkaisemme mielellään jäsenten kirjoituksia blogissa.
Toimi näin
Rajaa aihe ja kirjoita siitä noin 3 000−3 500 merkkiä pitkä teksti. Suosi lyhyitä kappaleita. Tekstiä muokataan tarvittaessa. Lähetä valmis teksti osoitteeseen sihteeri@terveystoimittajat.fi. Kirjoittajasta toivotaan saatavaksi myös lyhyt esittelyteksti.