Minä olin ollut toimittajana kiinnostunut terveysaiheista oikeastaan jo radioajoista eli 1960-luvun lopusta alkaen.

Elettiin talvikautta 1967−68 ja kylmän ulkoilman lämmittäminen asunnoissa – erityisesti taloissa, joissa oli keskuslämmitys – johti sisäilman kuivumiseen. Tavoiteltu 40−50 prosentin suhteellinen ilmankosteus jäi jopa alle 20 prosentin. Sisäilman kuivuudesta seurasi myös terveyshaittoja. Hengitysteiden limakalvot pyrkivät kuivumaan eivätkä pystyneet täyttämään tehtäväänsä hengitysilman kosteuttamisessa ja puhdistamisessa.

”Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kostea pyyhe makuuhuoneen patterin päällä.”

Markkinoilla oli kirjava joukko ilmankostuttajia, joiden käyttökelpoisuus vaihteli kehnosta kurjaan. Kirjoittamassani jutussa parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kostea pyyhe makuuhuoneen patterin päällä; ei melua, ei vetoa, ei kalkkisaastetta ilmaan, ei sähkönkulutusta – ja huolto helppoa ja halpaa.

No, se oli ensisijaisesti aloittelevan kuluttajatoimittajan hommia se – mutta varsinaisista terveysaiheista kiinnostuin vasta aloittaessani television puolella ravitsemusta ja terveyttä käsitelleet ohjelmat vuonna 1972. Ravinto ja liikunta -ohjelmasarjaa seurasi Terveysruutu-sarja vuodesta 1975.

”Risto Pelkonen osoittautui erinomaiseksi, hauskaksi ja taidokkaaksi kansantajuistajaksi kansanterveystieteen saloissa.”

Yhtenä aiheena oli sokeritaudiksi kansanomaisesti nimitetty diabetes. Ja koska sisareni vanhin lapsi oli sairastunut tautiin 10-vuotiaana, se lisäsi kiinnostustani perehtyä asiaan. Lääkäriliitto julkaisi tuohon aikaan luetteloa niistä lääkäreistä, jotka olivat lupautuneet asiantuntijoiksi lehdistölle. Yksi heistä oli endokrinologian erikoislääkäri, LKT Risto Pelkonen, jota haastattelin diabeteksesta. Hän osoittautuikin erinomaiseksi, hauskaksi ja taidokkaaksi kansantajuistajaksi kansanterveystieteen saloissa.

Ensimmäisen haastatteluni päätteeksi hän – varovaiseen ja ystävälliseen tapaansa – suositti nuorelle toimittajalle kirjan hankkimista alaan perehtymisen avuksi. Se kirja oli Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu ”Ihmisen fysiologia ja anatomia” (WSOY 1974) − silloin erinomainen hakuteos kansanterveyteen perehtyvälle toimittajalle. Tietenkin hankin, ja nyt sitä ei enää saa.

Minä sain Pelkosesta erinomaisen haastateltavan moneksi vuodeksi enkä ollenkaan ihmetellyt, että hänestä sittemmin tuli lääkärikunnan vanhin, arkkiatri.

 

En aivan varmasti osaa sanoa minä vuonna kävin ensi kertaa Espoossa, Dipolissa vuosittain tammikuussa järjestetyillä Lääkäripäivillä, mutta koska suunnittelemani Terveysruutu-ohjelma aloitti vuonna 1975, niin samoihin aikoihin se taisi olla.

Erikoistuminen kansanterveysaiheeseen TV1:n puolella johti automaattisesti siihen, että ainakin lääkäripäivillä oli välttämätöntä käydä keräämässä uusinta tutkimustietoa ja solmimassa suhteita alan asiantuntijoihin. Ja kun sille tielle oli lähtenyt, paluuta ei enää ollut.

Lääkäripäivät oli siirretty uuteen Pasilan Messukeskukseen vuonna 1986, ja tammikuun alussa 1987 toteutui Sinikka ”Cindy” Mustosen ajama idea muodostaa lääketieteestä ja terveydestä juttuja tekeville toimittajille oma yhdistys. Tavoitteena oli kohottaa tämän vaativan erikoisalan piirissä työtään tekevän toimittajajoukon ammattitaitoa muun muassa erikoisseminaarien ja koulutustapahtumien myötä.

Cindyn kertoman mukaan ajatus omasta yhdistyksestä oli syntynyt jo marraskuussa 1986, kun hän mietti, että muun muassa taloustoimittajilla ja politiikan toimittajilla oli oma yhdistyksensä – miksei siis meillä.

”Cindy innostui värväämään meitä paikalla olleita mukaan.”

Olimme silloin Lääkintöhallituksen jossakin ajankohtaisessa infossa Hakaniemen Ympyrätalon yläkerroksissa ja väliajan kahvitauolla Cindy innostui värväämään meitä paikalla olleita mukaan. Muistan hyvin olleeni hankkeelle ”myötämielinen, mutta varovainen”.

En siis kuulunut noiden kahdentoista (duodecim!) perustajajäsenen joukkoon. Leena Mallat kuului, kuten hän omassa kirjoituksessaan jo kertoikin.

Yhdistyksen jäseneksi kuitenkin liityin samana vuonna – ja uppouduin yhä syvemmälle arvostamaani jatko- tai erikoiskoulutustyöhön, mikä olikin toiminnan päätarkoitus.