Yhdistyksen perustamiseen ja toiminnan alkuvaiheisiin vahvasti liittynyt Lääkäriliiton tiedotuspäällikkö Maimu Halonen ja hänen kanssaan Lääketiede-tapahtumaan osallistuneet Apteekkariliiton tiedotuspäällikkö Erkki Kostiainen ja Lääketietokeskuksen toimitusjohtaja Erkki Alanko muodostivat ideointiryhmän; sen ”kolmen koplan”.

Tavoite heillä oli sama kuin yhdistykselläkin: kehittää ja parantaa alan toimittajien erikoisosaamista – alalla tapahtuneiden uusien innovaatioiden osalta. Eräs sellainen innovaatio oli sähköinen lääkemääräysten siirtojärjestelmä, johon pääsimme tutustumaan Kööpenhaminassa – jo vuonna 2003. Järjestelmän tuloon Suomessa meni vielä vuosia.

Pääosa lääketieteen innovaatioista, uusista lääkkeistä ja hoitomenetelmistä saa alkunsa Suomen rajojen ulkopuolella. Oli selvää, että alan toimittajiakin kiinnosti päästä lähemmäksi niitä laitoksia, missä lääkkeitä kehitetään – ja kuulla kuinka terveyden- ja lääkehuolto on hoidettu muualla.

”Alueelle oli julistettu jonkinlainen hätätila yllättävän lumisateen takia.”

Pari vuotta aikaisemmin kopla vei meidät New Yorkiin tutustumaan USA:n terveydenhuoltojärjestelmään ja muun muassa FinnPron rooliin siinä. Kävimme myös New Jerseyn puolella tutustumassa lääketehtaaseen. Siihen matkaan liittyi pari muistoa.

Samaan aikaan, kun olimme menossa paikalle bussilla, alueelle oli julistettu jonkinlainen hätätila yllättävän lumisateen takia. Ei lunta ollut kertynyt kuin noin seitsemän sentin verran, mutta amerikkalaiselle liikenteelle sekin oli liikaa. Paikallishallinto oli kehottanut kouluja ja työpaikkoja sulkemaan ovensa liikenteen minimoimiseksi. Paikallisilla ei autoissaan ollut talvirenkaita eikä juuri kokemusta liukkaista teistä, joten onnettomuusriski arvioitiin korkeaksi. Ja vaikka itse pysyisikin tiellä, niin moni muu ei pysyisi. Pienetkin onnettomuudet aiheuttaisivat valtavat ruuhkat – ihmiset juuttuisivat autoihinsa moottoriteille.

Niinpä lääketehtaaseenkaan emme päässeet heti, koska porttivahti ihmetteli, kuinka bussimme on siinä, vaikka liikennettä ei pitäisi olla – eikä heidänkään työntekijänsä ole tulleet töihin hätätilan takia. Onneksi yksi isännistämme saatiin kiinni tutkimuskeskuksesta, jonne hän oli tullut vähän myöhässä kelin takia. Hänen autossaan oli talvirenkaat, sillä hän oli kotoisin maan pohjoisosista, missä sellaisia käytetään talvisin.

Toinen sen reissun muistoihin jäänyt kokemus oli lounas WTC:n näköalaravintolassa, kaupungin kiertoajelun päätteeksi. Puoli vuotta myöhemminhän islamistiterroristit tuhosivat kahdella lentokoneella molemmat tornit.

”Omenapuun taimet sai jokainen viedä mukanaan ja istuttaa itse valitsemalleen paikalle.”

Toimittajayhdistyksen 15-vuotisjuhlia vietettiin Radisson Blue Royal hotellin kokoustiloissa vuonna 2003. Ohjelman yllätyksen oli järjestänyt Maarit Huovinen (nykyisin jälleen Tyrkkö), joka toi omina lahjoinaan ”yhdistyksen toimintaan merkittävästi vaikuttaneille ei-jäsenille” omenapuun taimet. Ne sai jokainen viedä mukanaan ja istuttaa itse valitsemalleen paikalle.

Mutta mistä ne taimet oli saatu?

Yksi ”kolmen koplan” yhdistyksen jäsenille järjestämistä ulkomaanmatkoista oli tavanomainen Tukholman risteily, jonka meno- ja paluumatkalla oli luentoja laivalla, mutta Tukholmassa menimme Karoliinisen instituutin naapuriin. Siellä nimittäin toimii Nobél-komitean lääketieteellinen komitea, jonka puheenjohtajana oli tuolloin viimeistä vuottaan suomalainen professori Ralf Pettersson. Hän oli luvannut kertoa meille komiteasta ja sen toiminnasta.

Tulimme paikalle sen verran etuajassa, että jouduimme odottelemaan puolisen tuntia pienessä puistossa. Joutessamme söimme siinä paikalla olleen omenapuun maahan pudonneita hedelmiä. Maarit otti muutaman mukaankin ja heitteli sitten paluumatkalla meille laivan saunaosaston porealtaassa likoaville välipalaksi. Itse hän taisi kerätä syömättä jääneet siemenkodat talteen.

Omenien siemenet Maarit vei tutulle puutarhurille, joka kasvatti taimet – ja niinpä minä päätin kutsua omenapuukerhon jäsenet meille skoolaamaan Pirjon saaman omenapuun kunniaksi.

Minä olin ollut toimittajana kiinnostunut terveysaiheista oikeastaan jo radioajoista eli 1960-luvun lopusta alkaen.

Elettiin talvikautta 1967−68 ja kylmän ulkoilman lämmittäminen asunnoissa – erityisesti taloissa, joissa oli keskuslämmitys – johti sisäilman kuivumiseen. Tavoiteltu 40−50 prosentin suhteellinen ilmankosteus jäi jopa alle 20 prosentin. Sisäilman kuivuudesta seurasi myös terveyshaittoja. Hengitysteiden limakalvot pyrkivät kuivumaan eivätkä pystyneet täyttämään tehtäväänsä hengitysilman kosteuttamisessa ja puhdistamisessa.

”Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kostea pyyhe makuuhuoneen patterin päällä.”

Markkinoilla oli kirjava joukko ilmankostuttajia, joiden käyttökelpoisuus vaihteli kehnosta kurjaan. Kirjoittamassani jutussa parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kostea pyyhe makuuhuoneen patterin päällä; ei melua, ei vetoa, ei kalkkisaastetta ilmaan, ei sähkönkulutusta – ja huolto helppoa ja halpaa.

No, se oli ensisijaisesti aloittelevan kuluttajatoimittajan hommia se – mutta varsinaisista terveysaiheista kiinnostuin vasta aloittaessani television puolella ravitsemusta ja terveyttä käsitelleet ohjelmat vuonna 1972. Ravinto ja liikunta -ohjelmasarjaa seurasi Terveysruutu-sarja vuodesta 1975.

”Risto Pelkonen osoittautui erinomaiseksi, hauskaksi ja taidokkaaksi kansantajuistajaksi kansanterveystieteen saloissa.”

Yhtenä aiheena oli sokeritaudiksi kansanomaisesti nimitetty diabetes. Ja koska sisareni vanhin lapsi oli sairastunut tautiin 10-vuotiaana, se lisäsi kiinnostustani perehtyä asiaan. Lääkäriliitto julkaisi tuohon aikaan luetteloa niistä lääkäreistä, jotka olivat lupautuneet asiantuntijoiksi lehdistölle. Yksi heistä oli endokrinologian erikoislääkäri, LKT Risto Pelkonen, jota haastattelin diabeteksesta. Hän osoittautuikin erinomaiseksi, hauskaksi ja taidokkaaksi kansantajuistajaksi kansanterveystieteen saloissa.

Ensimmäisen haastatteluni päätteeksi hän – varovaiseen ja ystävälliseen tapaansa – suositti nuorelle toimittajalle kirjan hankkimista alaan perehtymisen avuksi. Se kirja oli Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu ”Ihmisen fysiologia ja anatomia” (WSOY 1974) − silloin erinomainen hakuteos kansanterveyteen perehtyvälle toimittajalle. Tietenkin hankin, ja nyt sitä ei enää saa.

Minä sain Pelkosesta erinomaisen haastateltavan moneksi vuodeksi enkä ollenkaan ihmetellyt, että hänestä sittemmin tuli lääkärikunnan vanhin, arkkiatri.

En aivan varmasti osaa sanoa minä vuonna kävin ensi kertaa Espoossa, Dipolissa vuosittain tammikuussa järjestetyillä Lääkäripäivillä, mutta koska suunnittelemani Terveysruutu-ohjelma aloitti vuonna 1975, niin samoihin aikoihin se taisi olla.

Erikoistuminen kansanterveysaiheeseen TV1:n puolella johti automaattisesti siihen, että ainakin lääkäripäivillä oli välttämätöntä käydä keräämässä uusinta tutkimustietoa ja solmimassa suhteita alan asiantuntijoihin. Ja kun sille tielle oli lähtenyt, paluuta ei enää ollut.

Lääkäripäivät oli siirretty uuteen Pasilan Messukeskukseen vuonna 1986, ja tammikuun alussa 1987 toteutui Sinikka ”Cindy” Mustosen ajama idea muodostaa lääketieteestä ja terveydestä juttuja tekeville toimittajille oma yhdistys. Tavoitteena oli kohottaa tämän vaativan erikoisalan piirissä työtään tekevän toimittajajoukon ammattitaitoa muun muassa erikoisseminaarien ja koulutustapahtumien myötä.

Cindyn kertoman mukaan ajatus omasta yhdistyksestä oli syntynyt jo marraskuussa 1986, kun hän mietti, että muun muassa taloustoimittajilla ja politiikan toimittajilla oli oma yhdistyksensä – miksei siis meillä.

”Cindy innostui värväämään meitä paikalla olleita mukaan.”

Olimme silloin Lääkintöhallituksen jossakin ajankohtaisessa infossa Hakaniemen Ympyrätalon yläkerroksissa ja väliajan kahvitauolla Cindy innostui värväämään meitä paikalla olleita mukaan. Muistan hyvin olleeni hankkeelle ”myötämielinen, mutta varovainen”.

En siis kuulunut noiden kahdentoista (duodecim!) perustajajäsenen joukkoon. Leena Mallat kuului, kuten hän omassa kirjoituksessaan jo kertoikin.

Yhdistyksen jäseneksi kuitenkin liityin samana vuonna – ja uppouduin yhä syvemmälle arvostamaani jatko- tai erikoiskoulutustyöhön, mikä olikin toiminnan päätarkoitus.