Blogi

Sanna-Kaisa Hongiston kirja ’Mitä terapiassa tapahtuu?’ löytyy nyt myös kirjakaupoista.

Kun kirjoitin psykoterapiasta tietokirjaa Mitä terapiassa tapahtuu? (Nemo, 2023), kuulin paljon tarinoita hyvistä ja onnistuneista terapioista, mutta noin 30 haastattelemastani henkilöstä yllättävän moni oli kohdannut myös outoja psykoterapeutteja.

Eräs terapeutti oli antanut erikoisen vaikutelman muun muassa kieltämällä heti kättelyssä kahvinjuonnin. Toinen oli soitellut ensikäynnin jälkeen perään ja yritti laskuttaa ylimääräistä, kun asiakas päätti jatkaa terapeutin etsintää.

Molemmat olivat muodollisesti päteviä psykoterapeutteja. Vaikka haastattelemani henkilöt eivät päätyneet heille pitkään terapiaan, luultavasti moni muu päätyi. Ehkä he saivat apua, ehkä eivät.

Kirjaa tehdessäni sain yllätyksekseni selville, että Suomessa ei kerätä tietoa esimerkiksi Kelan tukemien psykoterapioiden onnistumisesta. Mihinkään ei kerry tietoa edes siitä, jos asiakkaat yleisesti vaihtavat pois jonkun terapeutin vastaanotolta. Jos räikeitä laiminlyöntejä ei satu, taitamaton tai vuorovaikutustyyliltään haitallinen psykoterapeutti voi luultavasti jatkaa uraansa vuosikymmeniä.

Tutkimuksista tiedetään, että yleisesti psykoterapia auttaa valtaosaa siellä käyvistä. Mikään taho ei kuitenkaan seuraa sitä, kuinka moni pettyy terapiaansa, kokee terapiasta haittaa tai selviytyy sen turvin vain hetken. Terapia-asiakkaita haastatellessani minua yllätti se, kuinka moni oli joutunut käymään elämänsä aikana useamman psykoterapiajakson.

Nykyisellään järjestelmä nähdäkseni suojaa paremmin psykoterapeutin oikeutta harjoittaa ammattiaan kuin asiakkaan oikeutta hyvään terapiaan. Psykoterapeuttien toimintaa valvoo Valvira, ja asiakkaat voivat valittaa psykoterapeuteista Aluehallintovirastoon. Haastattelemistani henkilöistä kukaan ei ollut valittanut. Useampi oli käynyt vuosien tehottoman terapian.

Miksi valitus jää tekemättä? Usein todennäköisesti siksi, että asiakas on haavoittuvassa asemassa, eikä jaksa. Läheskään aina asiakas ei myöskään ole varma siitä, oliko terapeutin käytös epäasiallista tai terapiaan kuulumatonta. Hänelle ehkä jäi vain outo tunne. Sellaisesta ei oikein voi valittaa.

Todennäköisesti viranomaisten tietoon päätyvät vain räikeimmät tapaukset, kuten terapeuttien vakavat päihdeongelmat tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Psykoterapia on kuitenkin sen luonteista hoitoa, että myös paljon lievemmillä terapiasuhteen ongelmilla on väliä.

Todennäköisesti terapia-asiakkaat myös syyttävät itseään liikaa siitä, jos he eivät saa terapiasta toivomaansa hyötyä. Yleisesti puhutaan liian vähän siitä, että jos terapia ei toimi, syy voi olla myös terapeutissa. Terapeuttia saa vaihtaa, mutta se on oma prosessinsa. Vaihtaminen tuntuu asiakkaasta todennäköisesti hyvin työläältä, kun hän on vihdoin löytänyt vapaan terapeutin.

Kela-psykoterapeuttien joukosta pitäisi voida tunnistaa ne harvat, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet eivät anna riittäviä eväitä ammatissa toimimiseen.

Järjestelmä luottaa nyt liikaa psykoterapeuttien koulutusseulaan: vaatimuksiin pitkästä sote-alan taustakoulutuksesta, työkokemuksesta, oman psykoterapian käymisestä ja psykoterapeuttikoulutuksesta. Seula on kieltämättä tiukka, mutta tekemieni haastattelujen perusteella ei selvästikään aukoton.

PS. Kela-kuntoutuspsykoterapiat maksavat joka vuosi enemmän – tällä hetkellä yli 100 miljoonaa euroa vuodessa. Se ei ole mahdoton summa, kun ottaa huomioon esimerkiksi sen, että tuoreen uutisen mukaan Kela maksaa etuuksia jo yli 1,7 miljardia euroa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden sekä neurokehityksellisten oireyhtymien perusteella.

Nämä kustannukset ovat kasvaneet vuodesta 2010 alkaen yli 700 miljoonaa. Suurin kuluerä ovat työkyvyttömyyseläkkeet. Olisi tärkeää, että kaikki psykoterapiakuntoutuksesta hyötyvät saisivat sitä ajoissa, jotta mahdollisimman monen työkyvyttömyys voitaisiin estää.