-
Maimu Halonen, Lääkäriliiton legendaarinen lehdistöpäällikkö
Maimu Halonen aloitti toimintansa Lääkäriliitossa tiedotussihteerinä vuonna 1977 ja toimi sittemmin lehdistöpäällikkönä vuodesta 1991 aina kuolemaansa, vuoteen 2000 saakka.
Maimu oli poikkeuksellinen ihminen. Hänen työkenttänsä oli lehdistö ja tiedotusvälineet, joiden edustajista hän otti tehtäväkseen pitää erinomaista huolta. Häntä pidetään Lääketieteen toimittajien järjestäytymisen alullepanijana ja alan vuonna 1987 perustetun Lääketieteen toimittajat ry:n perustajajäsenenä. Yhdistyksen kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1989.
Toimittajat olivat Maimulle rakkaita lapsia, joiden eteen hän jaksoi loputtomasti ponnistella. Hän kehitti toimittajille koulutustapahtumia ja tutustumisretkiä ja jaksoi istua heidän kansaan aamuyön tunneille. Maimu oli toimittajien tärkein tietolähde lääketieteen kysymyksissä, ja heitä varten hän ryhtyi julkaisemaan lääketieteen asiantuntijaluetteloa. Hän oli myös avainhenkilö monien tapahtumien, kuten Lääkäripäivien, järjestelyissä. Päiville hän kehitti tiedotusvälineitä varten oman palveluyksikön.
Lääkäriliitossa Maimu oli erinomaisen pidetty työtoveri. Hänen huoneensa ovi oli aina auki, ja lähes aina siellä nähtiin työtovereita tai muita avunpyytäjiä. Parantamista ja kehittämistä riitti. Maimun mielestä ihmiset eivät ymmärtäneet lääkärien vieraita termejä vilisevää puhetta. Lauseiden piti olla yksinkertaisia ja selkosuomea. Lääkärit tarvitsivat esiintymiskoulutusta, ja Maimun järjestämille kursseille riitti tulijoita.
Maimu oli tärkeä sillanrakentaja. Hänen avullaan toimittajat ovat pystyneet välittämään yleisölle paljon tietoa terveydenhuollosta, lääkäreistä ja lääketieteestä, ja hän on opettanut lääkäreitä kommunikoimaan ymmärrettävällä tavalla sekä tiedotusvälineiden että potilaidensa kanssa.
Kirjoittaja on Lääkäriliiton entinen toiminnanjohtaja Markku Äärimaa.
-
Tropiikissa kuntoilemassa
Viisi urheaa naista ja yksi urhea mies ilmestyivät Yoga Nordiciin tiistaina 3. toukokuuta alkuillasta kokeilemaan hotjoogaa. Puolet tykkäsi, puolet ei. Mutta miten tunti menikään?
Kuvateksti: ”Kuumaa oli, mut hengissä selvittiin!” todistavat Tuija Metsäaho (vas.), Tuula Ketola ja Minna Pernaa.
Nimensä mukainen kuuma jooga on hatha- eli niin sanottua lempeää joogaa, jota harjoitetaan 38-asteisessa huoneessa. Tämä nostaa jokaiselle hien pintaan – ihan kuin joogaaja olisi hommissa Intiassa!
Yoga Nordic on kehittänyt tämän konseptin jo vuonna 2004. Tunnin liikeharjoitukset pohjautuvat Bishnu Ghoskin opettamaan 84 asana-sarjan traditioon.
Joogaa jonkin verran harrastaneena menin kiinnostuneena kokeilemaan nimenomaan tätä joogaa, josta olin haaveillut jo vuosikausia. Yoga Nordic oli viihtyisä joogastudio, ja sen sijainti hyvä, keskellä Helsinkiä Kampissa.
Vetäjä kehotti meitä menemään noin 35-asteiseen huoneeseen tottumaan lämpöön ennen tuntia. Vaikka olin pukeutunut ohjeiden mukaisesti ihonmyötäisiin capreihin ja urheilupaitaan, lämpö löi päin naamaa sellaisella volyymilla, että katsoin parhaaksi valmistua terveystoimittajien joogatuntiin pukuhuoneessa viime minuuttiin asti. En ollut ainoa, joka teki niin. Meistä ei intialaisiksi olisi.
Viisi minuuttia ennen tunnin alkua marssimme sitten saliin ja levitimme joogamatot sekä pehmeät pyyhkeet niiden päälle. Asetin maton viereen vesipullorivini.
Lihakset tykkäsivät
Tunnin aikana tuntui kuin olisi saunassa joogannut. Hiki virtasi, kun teimme asanoita rauhalliseen tahtiin. Tunnelma oli mukava – kaikki tekivät parhaansa.
Joogaamista häiritsivät jonkin verran lämmitysilmaputket, jotka humisivat siihen malliin, että ohjaajan puheesta oli kauimmaisten välillä vaikeaa saada selvää. Myöskään täysi valaistus ei ollut optimaalista rentoutumista ajatellen.
Lihasten lämmettyä liikkeitä oli mukava tehdä. Ohjaajan ”muista aina hengittää” kehotus tuli tarpeeseen, kun aloin keskittyä liikkeisiin.
Netistä löytämäni ei-tieteellisen tiedon mukaan hotjoogaan valmistautuminen pitäisi aloittaa jo edellisenä iltana kunnon vesitankkauksella – ja tunnilla juoda 1,5 litraa vettä! No, alle litra riitti minulle hyvin 1,5 litran pullorivistöstäni, eikä hommaan tarvinnut muuten valmistautua kuin ottaa kevyet vaatteet mukaan ja mennä paikalle ajoissa.
Ohjaajan mukaan hotjooga vaatii 2–3 kertaa, jotta tottuu sekä hengittämiseen että joogaamiseen kuumassa ilmanalassa. Minulle selvisi jo 10 minuutissa, että tähän en totu. Mukava kokemus, mutta olen enemmän metsäjoogatyyppiä.
Tuula Ketola on yhteiskuntatieteiden maisteri. Ketola työskentelee freelance-toimittajana pääkaupunkiseudulla. Hän pitää omaa blogia osoitteessa thesunshinecousins.blogspot.com. ”Sydäntäni lähellä ovat ihmisoikeudet, monikulttuurisuus, koirat – ja tietysti järjestötoiminta! Sen lisäksi, että olen tuore Terveystoimittajat ry:n hallituksen jäsen, kuulun rivijäsenenä Suomen tiedetoimittajain liittoon ja Naistoimittajiin.”
-
Älä unohda tunnetta faktaviidakossa
Terveysjournalismi on kaukana mutu-tieteestä, jos minulta kysytään. Minusta velvollisuutemme terveystoimittajina on viestiä vain tutkitut asiat faktoina ja välittää sellaista terveystietoa, joka perustuu yleisesti tunnustettujen asiantuntijoiden lausumaan. Toki monimuotoinen tiedonvälitys huomioi myös uskomukset ja puskapuhelinten viestit, mutta pitää ne oikeassa kontekstissaan, eikä esitä tämän lajin asioita samantasoisina uutisina tutkitun tiedon rinnalla.
Tämä hyvä ohjenuora saa kuitenkin joskus unohtamaan yhden tärkeän asian terveysviestinnässä. Tunteet. Ne kun eivät ole sitä faktaa, jolle jutun perustaa. Tunteet riippuvat aina tuntijasta.
Kun sain ensimmäisen koronarokotteeni, minulle nousi kyyneleet silmiin. Kun kerroin tästä kollegoille, sain kuulla, että lähes kaikilla muillakin hetki oli ollut liikutuksentäyteinen. En ollut yksin, kyse oli ilmiöstä.
Olin pohtinut jo aikaisemmin, että kirjoittaisin pääkirjoitusvuorollani Seura-lehteen puolustuspuheen koronarokotukselle. Faktaa juttuun riittäisi ja asiantuntijoita, joihin nojata. Mutta kirjoitinkin kyynelistä.
Minusta koronarokote sai nyt paremman puolustuspuheenvuoron, kuin mitä faktoilla kuorrutettu kirjoitus olisi tarjonnut. Tietoa kun jo on kaikilla uutisia seuraavilla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta koronarokotusliikutus saattoi olla vielä sen kokemattomalle ihan uusi asia, jopa uutinen.
Rokotus nosti kyyneleet silmiini
Rokotusvuoroni oli noin kuukausi sitten. Riskiryhmäläisenä varasin käsi vapisten aikaa – riittääkö koronarokotetta kaikille luvatuille? Pelkoni oli turha, aikoja oli niin reilusti, että sopivimman saattoi valita.
Messukeskukseen ajaessa alkoi taas jännittää. Jos aikoja on paljon, onkohan tungos ja jonotus sen mukaista? Mitenköhän nuo turvavälitkin?
Messukeskuksen ovella olikin pieniä jonoja, mutta turvaväleillä, ja vain hetken. En seissyt kuin muutaman minuutin riskiryhmäni jonossa, ja olin jo sisällä ilmoittautumisvaiheessa.
Ystävällinen nainen tarkisti, että olin oikeutettu rokotteeseen. Hymyilevät silmät (suu kun oli maskin takana) ja mukava jutustelu olivat olennainen osa kohtaamista.
Kun kävelin Messukeskuksen lähes tyhjää käytävää lempeästi kohdattuna ja selkeästi opastettuna, alkoi itkettää. Kyllä meillä osataan. Huomattavia resursseja, joustoja, ideointia ja uudenlaista yhteistyötä vaativa massarokotustapahtuma oli kuin hommaa olisi tehty aina.
Itse asiassa oloni oli samanlainen kuin 15 vuotta sitten Euroviisujen voiton jälkeen tai kun Suomi 1995 sai ensimmäisen jääkiekon MM-kultansa. Rintaa pakahdutti ylpeys omasta maasta sekä ilo saada jakaa historiallinen hetki kaikkien kanssa. Ehkä tärkein tunne oli kuitenkin onni unelman toteutumisesta. Me voitamme vihdoin kultaa! Suomi douze points! Koronarokote on saapunut – pistos pistokselta olemme kohta virusta vahvempia.
Enkä ole tuntemuksieni kanssa yksin. Varsin usein, kun joku kertoo koronarokotuksen saamisesta, hän kertoo myös onnen kyynelistä. Pieni pistos ei ole ainoastaan astrazenecaa tai pfizeriä, se on myös aimo annos toivoa, uskoa siitä, että saamme elämämme takaisin: aurinko paistaa taas joku päivä koko kasvoille, ei vain maskin reunuksille.
Yhden olisin silti halunnut tehdä toisin. Olisin halunnut varustautua rokotukseen yhtä hyvin kuin entinen kollega. Hän otti mukaansa suklaata.
Ei suinkaan itselleen, vaan antaakseen levyn ilon lahjana rokotusväelle. Hän halusi jakaa riemua ja liikutusta, jonka heidän luonaan pääsi kokemaan. Mikä ihana idea!
Kakkosrokotteelle minäkin matkaan herkkuja tuliaisina. Rokotusonni on niin suuri asia, että sen haluaa jakaa, vaikka sitten suklaan muodossa.
Kirjoitus pohjautuu Seurassa julkaistuun pääkirjoitukseen 13.5.2021
Liina Putkonen tuottaa tällä hetkellä Seura-lehtiperheessä tiettyjä kokonaisuuksia niin Seuraan, Kotilääkäriin kuin Vivaankin. Hän aloitti Otavamediassa vajaat viisi vuotta sitten Kaksplus- ja Koululainen-lehdissä, mutta siirtyi Seuraan 2019. Aikaisemmin hän työskenteli 15 vuotta Sanomilla mm. Ilta-Sanomissa, Meidän Perheessä, Hyvässä terveydessä, Sportissa sekä digitaalisessa sisällöntuotannossa. Liina Putkonen on tuore Terveystoimittajien hallituksen jäsen, mutta yhdistyksessä hän on ollut yli kymmenen vuotta.
Onko sinulla mielessäsi jokin terveyteen liittyvä aihe, josta haluaisit kirjoittaa blogitekstin? Julkaisemme mielellään jäsenten kirjoituksia blogissa.
Toimi näin
Rajaa aihe ja kirjoita siitä noin 3 000−3 500 merkkiä pitkä teksti. Suosi lyhyitä kappaleita. Tekstiä muokataan tarvittaessa. Lähetä valmis teksti osoitteeseen sihteeri@terveystoimittajat.fi. Kirjoittajasta toivotaan saatavaksi myös lyhyt esittelyteksti.